Luonnonyrtit

Luonnosta löytää paljon hyvää syötävää, kunhan viitsii kumartua. Nykytiedon mukaan monia luonnonyrttejä voi turvallisesti käyttää, mutta kaikki luonnossa kasvava ei ole syötävää. Yrtin maku ei kerro sitä, onko yrtti syötävä, sillä myrkyllisetkin yrtit voivat maistua hyvältä. Luonnosta löytyy ruokaa ja mausteita sekä lääkettä pikku vaivoihin. Luonnonyrteillä voit siivota ja tuoksuttaa kotisi, ehkäistä luvattomia kotieläimiä ja käyttää luonnosta saatavaa materiaalia muun muassa lankojen värjäämiseen ja muuhun luovaan askarteluun.

Olen keruutuoteneuvoja numero 6455. Keruutuoteneuvojana olen koulutettu tunnistamaan, käsittelemään kaupallisesti luonnonyrttejä ja metsäsieniä ja kouluttamaan yrttien ja metsäsienien poimijoita sekä antamaan neuvontaa niiden käytöstä. Pidän yrttien ja sienien käytöstä erilaisia kursseja, luontoretkiä sekä työpajoja. Työpajoissa jokainen oppii käsittelemään yrttejä. Luontoretkillä maistelemme ja opimme tunnistamaan yleisimpiä luonnonyrttejä ja metsäsieniä. Luontoretki voi suuntautua esimerkiksi metsään tai vaikka omalle pihanurmelle. Lisätietoja täältä (linkki sekä tule kursseille ja tilaa kurssi- sivuille. Pitäiskö nää sivut muuten yhdistää?)

Jo vuosituhansia ihmiset ovat käyttäneet luonnonantimia ravinnokseen. Tästä voit lukea uusimmasta kirjastani "Keskiajan maut". Kirja antaa vinkkejä luonnonyrttien käytöstä myös nykyihmiselle.

Nokkonen

Nokkonen, tieteelliseltä nimeltään Urtica dioica (Urtica gracilis), esiintyy 1600-luvun suomenkielisissä teksteissä nimillä Nockoinen (1637), Nuculainen (1668), Nuculjainen (1683) tai Nuculiainen (1683).(Simonen)

Keskiajan Euroopassa antiikin herbalistit ja heidän oppinsa olivat suosittuja. Dioscrides ja Galen luettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Suomesta on säilynyt ns. Naantalin luostarin yrttikirja 1400-luvulta. Siinä esitellääm joitakin lääkekasveja ja -aineita: thus-suitsuke, kataja, mirhami, sinappi, majavanhausta, ruuta, salvia, mali eli koiruoho, nokkonen, myrtti eli pursupuu (suopursu?), kamomilla ja krassi. Lähdeteoksena tuntematon kirjailija lienee ainakin osittain käyttänyt tanskalaisen lääkärin Henrik Harpestringin ja englantilaisen Macerin teoksia. (Erkamo)

Keskiajan Englannissa nokkosen uskottiin parantavan vähän kaikkea, mm. kihtiä, niveltulehdusta, anemiaa, peräpukamia ja ihosairauksia, esimerkiksi ekseemaa. Ulkoisesti sitä käytettiin haavojen hoitoon, märkähaavoihin ja verenvuotoa tyrehdyttämään. Nokkosteetä juotiin kiihottamaan verenkiertoa ja lisäämään imettävien äitien maidontuotantoa. Nokkosen sanottiin ehkäisevän hiustenlähtöä. Ruokakäytön (keitot ja muhennokset) lisäksi nokkosista tehtiin nokkoskohokasta, nokkospuuroa, viiniä ja olutta. Nokkosesta tehtiin kangasta, köyttä ja ruoskia. Oli yleistä lihottaa (martin)hanhet nokkosen siemenillä. (Talbot, s. 146)

Naantalin luostarin yrttikirja (1400-luvun Suomessa tai Ruotsissa) kertoo, että:

se on hyvä keltatautiin, jos sitä muserretaan viiniin ja juodaan. Samoin on nokkosensiemen hunajassa kieriteltynä hyvää kivesvammoihin, ja se parantaa vanhaa yskää, jos sitä juodaan usein, ja poistaa keuhkoista kylmettymisvauriot, ja se on hyvä paisuneeseen vatsaan. Kaikkeen tähän on nokkosensiemen hyvää hunajassa tai viinissä keiteltynä, jos sitä juodaan usein tällä tavoin keitettynä. Sama vaikutus on tuoreella nokkoskeitteellä, jos sitä juodaan lämpimänä. Samoin, jos nokkosenlehdille muserretaan suolaa, se on hyvää paiseisiin ja pahoihin haavoihin ja hyvää hampaille, se on myös hyvää koiranpuremaan. Tämä lääke saa myös rusto- tai luuvamman kasvamaan kiinni, ja se kuivaa pahaa nestettä. Samoin, jos nokkosenjuurta muserretaan etikkaan, se on hyvää perna- ja jalkapaiseisiin. Samoin pannaan nokkosenlehtiä nenään, jos se vuotaa verta. Samoin, jos voidellaan kasvoja verenvuotoa vastaan valmistetulla nokkoskeitteellä, se tyrehtyy. Samoin on nokkosensiemen hunajaan muserrettuna ja iholle siveltynä hyvää kylkiluupaiseisiin, kylkikipuun ja keuhkopaiseisiin. Samoin kaali tuoreiden nokkosten kanssa keitettynä pehmittää vatsaa. Samoin, jos nokkoskeitteellä huuhdellaan suuta kauan, se on hyväksi kitakielekkeelle. Samoin voitelu edistää myös hikoamista. (Erkamo)

Henrik Harpestraeng (1200-luvun Tanskassa) kertoo:

Nokkonen pieneksi etikan kanssa keitettynä ja syötynä ilman suolaa puhdistaa kaikki vatsan nesteet ja tappaa madot siellä (jotka ovat vatsalle hyvin vaarallisia, jos niitä on paljon), mikä johtuu raakojen hedelmien syömisestä. Jos sitä hienonnetaan suolan ja munankeltuaisen ja kananrasvan kanssa, ja hierotaan sitä kylvyssä ihmisen ruumiiseen, niin se lieventää kaikkea kapia (ihottumaa), mikäli tätä jatketaan kolmen päivän ajan. (Käännös Mari Voipio)

Kansanperinteessä: 10-15 sentin mittaiset versot käytetään keväällä pinaatin tavoin. Ne ovat hyvin vitamiini- ja kivennäisainepitoisia. Nokkosta voi käyttää myös teenä. Rohtona nokkosta on käytetty mm. vesipöhöön ja anemiaan, ulkoisesti kääreenä valkoviinin kanssa hierottuna reumatismiin ja jäsensärkyihin. Ruoansulatusvaivoihin voi keittää nuoria versoja maidossa. Ulkoisesti reumaan, nenäverenvuotoon ja peräpukamien hoitoon. Tuoreista lehdistä puristettua mehua hierotaan päivittäin päänahkaan hiustenlähdön ehkäisemiseksi. Nokkosvesi pitää kädet valkoisena ja virkistää kasvojen ihoa. Tuoreella tai kuivatulla yrtillä voi hoitaa hiusten elottomuutta. Se sopii kaikkien hiustyyppien yleishoitoaineeksi, sillä se pehmentää ja lisää hiusten kiiltoa. Nokkonen on vanha kuitukasvi, josta on kudottu kangasta. Ennen kukintaa nokkosen kuitupitoinen kuori soodavedessä keitettynä kelpaa paperin valmistukseen. Värikasvi. (Aaltonen)

Lähteet

  • Aaltonen - Corander: Luonnonvaraiset hyöty- ja myrkkykasvit. 1997
  • Erkamo: Vanhin Suomesta tunnettu lääkeopillinen kirjoitus. Duodecim- kirjoituksia lääketieteen ja lääkärintoiminnan ajoilta. 1944.
  • Harpestraeng, Henrik: Liber herbarum. Kööpenhamina 1936
  • Simonen: Suomalaiset kasvinnimet
  • Talbot - Whiteman: Brother Cadfael's Herb Garden. London, 1996

Hauskat mutta ei niin kovin historialliset reseptit

Ohessa muutamia kivoja reseptejä. Niiden historiallinen autenttisuus ei ole kovin kummoinen, mutta pääpaino tällä kertaa onkin kokeilunhalulla ja sillä, että opit miettimään yrtti-nokkosta ja sen (lääkitseviä tms.) ominaisuuksia. Kuten yllä jo kirjoitin, esi-isämme historian saatossa osasivat kyllä hyödyntää nokkosta lukuisin eri tavoin. On kyllä aika opetella Sinunkin. Poimi tästä resepti, valmista ja nauti. Ja muista kerätä keväällä nokkosta. Kuivata sitä syksyn ja talven varalle ruokiin ja juomiin.

Nokkosolut

Tämän oluen pikaversion olen kehittänyt kokeilumielessä. Miellyin tähän heti niin että nykyään valmistan tätä joka kesä. Yksi parhaimpia oluitani! Nokkosolut ei kestä pitkää säilytystä. Toisin kuin marjaoluet ja yrttioluet yleensä, nokkosolut on juotava heti; sen maku muuttuu jo alle kolmessa kuukaudessa vanhaksi ja sitten nopeasti epämiellyttäväksi.

  • Purkki vaaleaa, hyvälaatuista olutuutetta
  • 8 litraa vettä
  • 600-900g sokeria
  • litran verran tiiviiksi pakattuja, nuoria tai nuorehkoja nokkosenversoja tai noin kolme desiä kuivattua nokkosta
  • vesilukollinen oluenvalmistusastia
  • hyviä ja puhtaita pulloja korkkeineen, tai mieluiten patenttikorkillisia pulloja

Kaada olutuute ja sokeri käymisastian pohjalle. Huuhtele tuoreet nokkoset. Keitä nokkosta, kuivattua tai tuoretta, vähäsen aikaa neljässä-viidessä litrassa vettä. Kaada vesi-nokkoset käymisastiaan, sekoita hyvin ja lisää raikasta vettä 19 litraan asti. Ripottele oluthiiva pinnalle, sulje kansi, täytä vesilukko vedellä. Pullota viiden päivän päästä. Säilytä viileässä kellarissa.

Nokkossima

  • 1-2 litraa nokkosen nuoria versoja
  • 2 dl vettä niiden huuhteluun
  • 8 litraa vettä
  • 0.5 kg hienoa sokeria
  • 0.5 kg fariinisokeria
  • (1 dl siirappia, jos pidät makeasta)
  • 1/4 tl hiivaa

Huuhtele nokkoset ja kiehauta ne pehmeiksi pienessä vesimäärässä. Jäähdytä ja jauha hienoksi. Kuumenna vesi ja makeutusaineet. Sekoita, kunnes sokeri sulaa. Lisää nokkosliemi. Jäähdytä seos kädenlämpöiseksi ja lisää hiiva liemen pinnalle. Peitä liemi ja anna sen käydä huoneenlämmössä yön yli tai kunnes pinnassa on pieniä kuplia. Voit myös käyttää vesilukollista astiaa. Pullota liemi, käytä simaa 1-3 päivää huoneenlämmössä, ja siirrä vasta sitten kylmään. Kuplat ja maku ovat sietä hienompia, mitä kylmempi paikka on.

Ahomansikka (Fragaria vesca)

Keskiajalla ahomansikoilla parannettiin haavoja, vatsa- ja virtsavaivoja, punatautia, ripulia, maksaongelmia ja ruoansulatusta. Mansikanlehtiteetä juotiin piristeeksi sairauden jälkeen sekä anemiaan ja heikkohermoisuuteen. Signatuuraopin mukaan mansikan piti muotonsa vuoksi parantaa sydänsairauksia. Murskattuja marjoja käytettiin poistamaan kesakoita, lievittämään auringonpolttamia, valkaisemaan hampaita ja vaalentamaan ihonväriä. Geraldin mukaan (hänen teoksensa ilmestyi vuonna 1597) tislattu neste valkoviiniin sekoitettuna tekee sydämen iloiseksi. Mansikoita käytettiin ruoanvalmistuksessa sekä raakana että keitettynä, esimerkiksi lihan seurana. Kuivattuja lehtiä käytettiin myös potpourrissa. (Whiteman, s.180)

Ahomansikoita voi kuivata ja käyttää leivonnassa rusinoiden tapaan. Kuivatut lehdet keitetään teeksi, ovat myös vanha rohdos vatsa-, maksa- ja sappivaivoihin. Juurakko keitteenä lääkkeenä ripuliin. Ahomansikoiden pitäminen suussa viiden minuutin ajan valkaisee hampaat ja poistaa plakkia. Yli yön pidettävä mansikkanaamio kirkastaa ihoa ja tehoaa ryppyihin. Mansikkatahna lievittää myös auringonpolttamissa. Viljelty mansikka ei kelpaa teeainekseksi. (Aaltonen)

Apilat (Trifolium spp)

Puna-apilaa (Trifolium pratense) ja valkoapilaa (Trifolium repens) käytettiin keskiajalla lääkkeeksi. Sisäisesti apilaa käytettiin iho-ongelmiin hoitamaan erityisesti ekseemaa ja psoriasista. Apilateen sanottiin tasapainottavan maksaa ja sappirakkoa sekä hoitavan ruoansulatushäiriöitä, bronkiittia ja hinkuyskää. Ulkoisesti apilaa käytettiin hauteena tulehduksiin, reumaattisiin kipuihin, syöpäkasvaimiin sekä haavoihin. Apilankukkia lisättiin salaatteihin ja keittoihin. Apilankukista tehtiin viiniä. (Whiteman, s.88)

Puna- ja valkoapilan nuoret lehdet kelpaavat ennen kukintaa keitettynä pinaatin tapaan vihannesruokiin. Ne voi myös höyryttää kypsiksi. Tuoreet kukat kelpaavat sellaisenaan salaatteihin. Kuivatuista kukista voi hauduttaa teetä. Siemeniä sekä kuivattuja kukkia on käytetty jauhettuina leivontaan jauhojen jatkeeksi. Makeahkot juurakot kelpaavat hätäravinnoksi keitettynä. Myös alsikeapilaa (T.hybridum) ja metsäapilaa (T. medium) voi käyttää ravinnoksi. Puna-apilateetä on käytetty rohdoksi yskänlääkkeenä ja lisäämään virtsaneritystä. Ulkoisesti sitä on käytetty hauteena pehmentämään ihon kovettumia. (Aaltonen)

Hanhikit (Potentilla)

Hanhikkia käytettiin keskiajalla ulkoisesti haavoihin ja vammoihin tai kurlausvetenä kurkun ollessa kipeänä tai suun haavoilla. Sitä käytettiin sisäisesti ripuliin ja ruoansulatusvaivoihin. Aina perunan tuloon asti ketohanhikin (Potentilla anserina) juuria syötiin Englannissa raakana tai keitettynä tai jauhettiin leipään ja puuroon. (Whiteman, s. 86). Ketohanhikista uutettiin 1500-luvulla nestettä, jolla hoidettiin mm. auringonpolttamia (Harvey, 1989). 1500-luvulla elänyt Tabernaemontanus esittää yrttikirjassaan, että suikerohanhikin juurella on samanlaisia lääkeominaisuuksia kuin kiinanpuun kuorella. Keski-Euroopassa suikerohanhikkia on käytetty kuumeeseen, hammassärkyyn ja haavojen puhdistamiseen. (Suomen terveyskasvit)

Huopakeltano (Pilosella officinarum (Hieracium pilosella))

Rohtokasvi. Kasvia on käytetty ulkoisesti silmäkylpyhin ja haavojen hoitoon, sisäisesti rohtona mm. vesipöhöön ja vilustumiseen. (Aaltonen)

Järviruoko, ryti (Phragmites communis (P. australis)

Kasvin juurilla hoidettiin kuumetta, kylmettymistä, keuhkosairauksia, pahoinvointia, virtsaamisongelmia ja niveltulehdusta. Kasvin juuria, versoja ja siemeniä syötiin nälänhädän aikana. (Whiteman, s. 165)

Kataja (Juniperus communis)

Harpestraeng kirjoitti 1200-luvulla:
Katajanmarjoja, 7 tai 9, syötynä tyhjään vatsaan vahvistaa aivoja ja voimistaa aisteja, suojaa näköä, puhdistaa rintaa, kirkastaa äänen, poistaa ilmavaivoja, vahvistaa vatsaa, auttaa ruoansulatusta, liottaa jäämiä, auttaa munuaisten myrkkyä vastaan, ja kipua vastaan, ja halvausta vastaan, murentaa kiviä, lämmittää nivelien ydintä ja antaa hyvän hengityksen. (Käännös Mari Voipio)

Naantalin luostarin yrttikirjassa kerrotaan:
Juniperus on En ruotsiksi. Jos katajantuhkalla peitetään hiiliä, sanovat oppineet (mestarit), että tulta voidaan pitää kauan hengissä, ja he sanovat, että sitä voidaan pitää siinä runsaasti vuosi. Tässä puussa on kolmenlaisia hedelmiä, ensimmäiset marjat ovat vihreitä ja pieniä, seuraavana vuonna ne tulevat suuriksi ja saavat silloin kirjavan värin, mutta kolmantena vuonna ne tulevat täysin kypsiksi ja ovat silloin mustia. Tämä puu on kuumien ja kuivien ominaisuuksiensa suhteen kolmatta astetta. Tämän puun hedelmä on käyttökelpoinen lääkeaineeksi, jos se poimitaan keväällä ja säilytetään kaksi vuotta, silloin sillä on kykyu hajoittaa ja hävittää pahaa nestettä ja vahvistaa jäseniä. Voimakkaiden lääkeaineiden aiheuttamaan ripuliin on hyvä keittää katajanmarjoja sadevedessä ja kylvettää siinä se, joka kärsii siitä sairaudesta. Katajanmarjoista voidaan valmistaa öljyä. Ja tämä öljy on vaikuttavin ja voimakkain horkkaa vastaan, jos sitä otetaan joka päivä yhtä paljon kuin yksi dragma painaa, ja nautitaan ruoan tai juoman yhteydessä. Se on myös hyvää nivuspaineisiin, joita sillä sivellään. Sama öljy on myös hyvää niille, jotka kärsivät kaatumataudista. Samoin, jos viiniä keitetään ja siihen lisätään tätä öljyä ja katajanmarjoja ja kuivaa sikuria, sekoitus puhdistaa rintaa ja parantaa yskää. Tämä puu kasvaa vuorilla ja kivisessä maassa ja käärmeet karttavat tämän puun varjoa, ja senvuoksi oppineet sanovat, että se on hyvä myrkkyä vastaan. Tämä on kirjoitettuna kirjassa Proprietatibus rerum. (Erkamo)

Katajaa käytettiin keskiajalla oluen mausteena, lääkkenä ja desinfiointiin. Ruttoepidemioiden aikana viranomaiset Turussa kehoittivat polttamaan katajan oksia huoneissa. (Lempiäinen)

Keto-orvokki (Viola tricolor)

Kasvia on keskiajan lopulta lähtien käytetty sisäisesti erilaisten ihottumien, muun muassa lasten maitoruven hoitoon. (Suomen terveyskasvit)

Henrik Harpestraeng kirjoittaa 1200-luvulla:
Orvokki on jalo ja hyödyllinen kukkanen. Jos sitä hienonnetaan viinissä ja laitetaan kankaassa haavaan, se lieventää särkyä ja jos sen mehua laitetaan haavaan, se ajaa pois kaiken märkimisen eikä anna epäpuhtaan lihan kasvaa haavaan. Jos sitä hienonnetaan viinin tai etikan kanssa, ja laitetaan kankaassa sairaan päähän, se lieventää ja ajaa pois päänsärkyä. (kännös Mari Voipio)

Rohtona kansanperinteessä on käytetty koko kasvia esimerkiksi sisäisesti hinkuyskään sekä verenpuhdistuskuureissa, reumaattisiin kipuihin, kuumeisiin, ulostavan vaikutuksensa takia, päänsärkyyn, lasten ihottumiin ja akneen. Kuivatuista lehdistä valmistettu tee on salisyynipitoista. Se on hyvä vilustumislääke. Värikasvi. Kasvin kukissa on C- vitamiinia ja lehdissä sekä A- että C-vitamiinia. Nuoret lehdet voi lisätä salaatteihin tai keittää pinaatiksi 10-15 minuutin ajan. Hienonnetuilla lehdillä on keitossa käytettynä suurustava vaikutus. Kukat voi lisätä tuoreena salaatteihin tai jälkiruokiin. Niistä liukenee violettia väriainetta, jolla voi värjätä ruokia. Kukkia voi kandeerata sokerissa. (Aaltonen)

Kurjenpolvi

Myös kyläkurjenpolvi (Geranium pratense) on kasvanut puutarhoissa . Harveyn mukaan kurjenpolvien lääkekäyttö on ollut yleistä keskiajalla (Harvey, s.127, 167).

Rohtona on kansanperinteessä käytetty verikurjenpolven, haisukurjenpolven (G. robertianum) ja (kapea)liuskakurjenpolven (G. dissectum) kuivattua versoa ja juurta teenä ripuliin, vesipöhöön ja virtsateiden tulehduksiin. Ulkoisesti kurjenpolvea on käytetty vaikeasti paranevien haavojen hoitoon ja suuvetenä suu- ja nielutulehduksissa. Tuoreita lehtiä voi pureskella suu- ja nielutulehduksiin. (Aaltonen)

Käenkaali, ketunleipä (Oxalis acetosella)

Käenkaalin lehdet sisältävät oksalaatteja, jotka aiheuttavat kasvin hapokkaan maun (Simonetti). Lehtiä voi käyttää salaatissa tai keitetyissä vihannesruoissa. Samoin voi käyttää pystykäenkaalia (O. fontana, O. europaea, O. stricta) ja tarhakäenkaalia (O. corniculata). Oksalaattien liika käyttö voi olla vahingollista, ja jotkin lähteet suosittelevat maidon nauttimista oksaalihappopitoisia ruokia nautittaessa (Aaltonen).

Matarat (Galium sp)

Matarat ovat värikasveja. Nuorta kasvia voi syödä vihannesruoissa. Lehdet voi alkukesästä kuivata teeksi. Kasvi juoksettaa maitoa, ja antaa juustolle ja viinille hyvän tuoksun ja vaniljamaisen maun. Siemenet voi paahtaa. Rohdoskasvi, joka sopii myös deodorantiksi. (Aaltonen)

Mesiangervo (Filipendula ulmaria (Spiraea ulmaria))

Keskiajalla mesiangervoa siroteltiin ympäriinsä sen levittämän tuoksun vuoksi. Sillä myös maustettiin olutta ja simaa. (Whiteman, s.197)

Kukista erittyvä haihtuva öljy sisältää asetosalisyylijohdannaisia ja vanilliinia. Kasvin kuivatut kukat ja lehdet käyvät teeksi. Ne ovat vanha rohdos, joka lisää virtsaneritystä, auttaa vesipöhössä, virtsaelinsairauksissa, päänsäryssä, kuumeessa, vilustumisessa, flunssassa, yskässä ja reumassa. Kasvin kuivattua juurakkoa on käytetty lääkkeenä ripuliin. Tuoreita kukkia on laitettu juomien mausteeksi. Kuivattu yrtti antaa miellyttävän tuoksun liinavaatekaapissa. (Aaltonen)

Myrkkykatko(Conium maculatum)

Vaikkakin myrkyllinen, myrkkykatkoa arvostettiin sen uneen vaivuttavien ja kipua lievittävien vaikutusten vuoksi. Kreikan ja Arabian lääkärit suosittelivat kasvia kasvaimien hoitoon, ihosairauksiin ja nivelkipuihin. Antiikin Kreikassa myrkkykatkolla teloitettiin kuolemaantuomitut, mm. Sokrates. Keskiajalla kasvilla hoidettiin epilepsiaa, äkillisiä lihaskouristuksia ja maniaa. Ulkoisesti käytettynä kasvilla parannettiin haavoja sekä lievitettiin tulehduksia, turvotusta ja peräpukamia. (Whiteman, s. 118)

Kasvin hyvä tuntomerkki on sen kissanpissaa muistuttava haju ja varren tummanpunaiset täplät. Se kasvaa suomessa yleisenä asumusten lähellä tienvierillä. Myrkkykatko on hyvin vaarallinen myrkkykasvi, jolla on homeopaattistakin käyttöä. (Aaltonen)

Niittysuolaheinä (Rumex acetosa (R. Fontanopaludosus))

Keskiajalla niittysuolaheinää käytettiin verta puhdistamaan, laskemaan kuumetta, ummetukseen, virtsavaivoihin, keltatautiin sekä munuais- ja maksahäiriöihin. Ulkoisesti tulehtuneisiin haavoihin, polttamiin, paiseisiin ja ihon ongelmiin. Keskiajalla suolaheinä oli tärkeä viinietikan mauste ja muhennoskasvi. Nuoria lehtiä lisättiin esimerkiksi salaatteihin ja keittoihin. (Whiteman, s. 176)

Kukintoja voidaan tarjota salaatissa tai sokeroituna (Simonetti, s.190). Nuoret versot ja lehdet valmistetaan ruoaksi pinaatin tavoin, siemenet käyvät jauhojen jatkeeksi. Keski-Euroopassa kasvi tunnetaan erityisesti mausteyrttinä. Rohdoskäytössä tuoreet ja kuivatut versonlatvat ja juuri teenä ovat lievästi ulostavaa ja auttavat ruoansulatusvaivoihin sekä C-vitamiinin puutteeseen. Suolaheinät sisältävät oksaalihappoa, joka on vaarallista paljon nautittuna. Oksalaatit sitoutuvat veren kalsiumiin, ja kehossa saattaa muodostua kalsiumoksalaattikiteitä. Oksaalihappoa voi neutraloida nauttimalla suolaheinäaterian kanssa maitoa. Värikasvi. Käy myös hopean kiillottamiseen, kori- ja bambuhuonekalujen puhdistamiseen sekä mustetahrojen poistoon. (Aaltonen)

Pajut (Salix)

Pajun parkkia käytettiin kivun ja päänsäryn lievittämiseen sekä kuumeen alentamiseen, reumatismiin, sisäiseen verenvuotoon, niveltulehdukseen, närästykseen, unettomuuteen, ilmavaivoihin, kihtiin, kylmettymiseen, ruoansulatushäiriöihin ja vatsakipuihin. Ulkoisesti pajua käytettiin palovammoihin, haavoihin, ihottumiin ja tulehduksiin. (Whiteman, s.190)

Pajusta saa saligeniinia, joka elimistössä muuttuu salisyylihapoksi. Se on tulehduksia ehkäisevää, kuumetta laskevaa ja kipua poistavaa. Värikasvi. Kuori kelpaa nahkojen parkitsemiseen. Kaikkien pajulajien jälsi, silmut ja aivan pienet lehdet ovat ruoaksi kelpaavia. Valmiin pajupettujauheen maku on parempaa kuin jälsi raakana syötynä. Salavan eli piilipuun (Salix fragilis) mahla on keväällä makeaa. (Aaltonen)

Pietaryrtti, nappikukka, kehräpäivänkakkara (Tanacetum vulgare (Chrysanthemum vulgare))

Keskiajalla pietaryrttiteellä karkotettiin matoja, parannettiin ruoansulatusta, lievennettiin ilmavaivoja, hoidettiin kihtiä ja edistettiin kuukautisia. Pietaryrttiä käytettiin ulkoisesti turvotuksen, nyrjähdyksen, mustelmien ja suonikohjujen hoitoon. Pietaryrttitee kiihotti lähteiden mukaan ruokahalua, paransi keltatautia, alensi verenpainetta ja vahvisti sydäntä. Pippurinmakuisilla lehdillä maustettiin ruokia. Niitä keitettiin rabarperin kanssa, lisättiin salaatteihin, kakkuihin, kastikkeisiin, munakkaisiin vanukkaisiin… Keskiajan Englannissa leivottiin pietaryrttipannukakkuja, joita syötiin paastoajan päätteeksi, koska kitkerän makuisina ne muistuttivat Kristuksen kärsimyksestä. Lihan ympärille kiedottuna lehtiä käytettiin edistämään säilyvyyttä ja karkottamaan hyönteisiä. Kasvia käytettiin mausteena kanelin ja muskotin tapaan. Varmaankin siitä syystä kasvi oli keskiajalla yksi potpourrin ainesosista. (Whiteman, s. 182)

Tuoreen lihan ja kalan päälle ripotellut lehdet suojelevat niitä kärpäsiltä. Värikasvi. Rohdoksena kasvi on virtsan ja hien eritystä kiihottava, vatsaa vahvistava ja rentouttava. Kuivatut ja murskatut versot kukkivasta kasvista ovat rohtoa kivuliaisiin kuukautisiin. Ulkoisesti pietaryrttiä on käytetty suonikohjujen ja haavojen hoitoon. (Aaltonen)

Kuivatuista kukinnoista uutettu öljy sisältää tujonia, karvasaineiota ja tanniinia. Puutarhassa pietaryrttiä on pidetty karkoittamassa tuhohyönteisiä. (Simonetti) Tujoni on myrkyllistä, eikä pietaryrttiä nykyään suositella käytettäväksi mausteena, varsinkaan raskauden aikana.

Pihlaja (Sorbus aucuparia)

Kukat ja nuoret lehdet kelpaavat kuivattuina teeksi. Marjoista voi valmistaa mehua, viiniä, hilloja ja marmeladia. Marjojen sokeri on pääasiassa hedelmäsokeria. Kuivattuina pihlajan marjat käyvät hyvin leivontaan. Marjat sisältävät myös A- ja C- vitamiinia. Tuoreissa marjoissa on aukupariinia, metoksiaukupariinia, parkkiaineita ja parasorbiinihappoa. Kuivatut kotipihlajan marjat ovat ulostavia ja lisäävät virtsaneritystä. Pihlajanmarjojen pureskelu auttaa käheyteen. Ne ovat vanha rohdos teenä mm. keripukkiin. Kuori parkitsemiseen ja värjäykseen. Pihlaja on kuitukasvi, joka sopii esimerkiksi köyden valmistukseen. (Aaltonen)

Pihlajanmarjoja on löydetty Suomen keskiaikaisten asuinpaikkojen makrofossiililöidöistä (Lempiäinen).

Pujo(Artemisia vulgaris)

Pujo on vanha mauste- ja lääkekasvi. Tanskalainen lääkäri Henrik Harpestraeng kirjoittaa:
Pujo on saanut nimensa artemikselta, koska hän keksi yrttien ominaisuudet ja hyveet. Jos ihminen saa päänsärkyä, niin hänen täytyy kaivaa se ylös ja pestä se hyvin ja leikata se palasiksi ja keittää sitä juurineen viinissä tai etikassa reilun tunnin ajan ja siivilöidä se kankaan läpi ja sitten pestä pää tälläisellä nesteellä, niin kuumalla kuin mahdollista. Sen jälkeen hänen täytyy sitoa pään ympäri kangas ja mennä tunniksi sänkyyn, kunnes hän alkaa hikoilla, ja tätä hänen täytyy tehdä 3 tai 4 päivää, ja sitten hän on terve. Myös jos nainen ei voi synnyttää (ei käynnisty), niin hänen täytyy keittää sitä etikassa ja hienontaa se hyvin, ja siivilöidä se kankaan läpi ja säilyttää se puhtaassa ruukussa, kunnes se on puhdistunut ja sen jälkeen hänen pitää juoda se lämpimänä ja sitten hän tulee synnyttämään nopeasti. Myöskin jos nainen synnyttämisen jälkeen kärsii vaikeista kivuista navan ympärillä, niin hänen täytyy keittää sitä vedessä ja hienontaa se ja sitoa se kankaassa lämpimänä navan päälle tunniksi, ja se tulee lieventämään kipua. Jos jokainen, joka kuumekohtauksessa juo tätä keitettynä ja lämpimänä, niin kuume laskee heti. (Käännös Mari Voipio)

Ratamot (Plantago)

Tanskalainen Harpestraeng kirjoittaa 1200-luvulla:
Ratamo lääkitsee ja parantaa, jos se on revitty palasiksi. Kevätvoin kanssa keitettynä ja syötynä se edistää ruoansulatusta ja parantaa sitä mikä on ihmisessä ruhjoutunut. Avicenna käveli tiellä. Vastaan tuli kauppiaita lasteineen ja hevoset ajoivat käärmeen yli, joka loukkaantui pahasti. Sitten käärme näki ratamon ja rullasi sen ympärillä, söi sitä ja pani sitä haavaansa ja parantui. (Käännös Mari Voipio)

Keskiajalla piharatamon lehdillä parannettiin haavoja ja hyönteisten pistoksia. Sisäisesti sillä parannettiin katarria, nenän sivuontelo-ongelmia ja vatsahaavaa. (Whiteman, s.197)

Nuoret lehdet aikaisin keväällä kelpaavat salaatteihin tai pinaatiksi. Lehdet leikataan ohuiksi suikaleiksi. Niitä keitetään 10 minuuttia. Piharatamon murskatut lehdet parantavat haavoja, hiertymiä, hyönteisten pistoja ja puremia, finnejä, auringonpolttamia, paleltumia ym. Sopii myös ihottumien kylvyksi ja puurohauteeksi. Korvaan laitettu lehden palanen auttaa hammassäryssä. Kuivatuista lehdistä valmistettu tee auttaa lasten yskään. Siemenet käyvät teenä vilustumiseen, flunssaan ja yskään. (Aaltonen)

Rohtovirmajuuri, valeriaana (Valeriana officinalis)

Valeriaana on ikivanha lääke- ja noituusyrtti. Uskottiin, että valerianakimppu oven kamanalla piti pahat henget poissa talosta (Krusmyntagården). Nimestä päätellen Suomessa valeriaanaa on käytetty myös ruttolääkkeenä. Keskiajalla kasvin kuivattua juurta käytettiin mausteena ja hajuvetenä. Kasvimehun sanottiin rauhoittavan hermoja, epilepsiaa ja hysteriaa (Whiteman, s.197).

Juurakko kerätään toisen kasvukauden päätyttyä. Rohtona sillä on rauhoittava vaiikutus hermostuneisuuteen, päänsärkyyn ja sydämentykytykseen. Lääkekäyttö saattaa aiheuttaa riippuvuutta. Juurta voi käyttää pieninä määrinä mausteena patoihin. Siitä uutettua uutetta voi käyttää mm. leivonnaisten, jäätelön ja oluen mausteena. Hyvä maanparannuskasvi. (Aaltonen)

Siankärsämö (Achillea millefolium)

Harpestraeng kirjoittaa 1200-luvulla:
Jos sitä hierotaan munanvalkuaisen kanssa ja lisätään vähän hunajaa ja sidotaan haavan päälle niin se puhdistaa kaikki epäpuhtaudet ja lieventää kipua. Jos sitä keitetään viinissä ja juodaan aamuisin, se lieventää sisäistä halvausta. Jos se keitetään siemenineen ja lisätään majavanhaustaa ja etikkaa ja juodaan aamuisin, se lieventää ja pysäyttää verenvuotoa (Käännös Mari Voipio)

Takiaiset

Keskiajalla takiaisen juuria kuivattiin ja niitä nautittiin verta puhdistamaan sekä vilustumista ehkäisemään. Juurilla hoidettiin lepraa, psoriasista, ekseemaa, paiseita ja muita iho-ongelmia. Tuoreita takiaisen lehtiä käytettiin ulkoisesti märkiviin haavoihin, ruhjeisiin ja turvotukseen. Nuoria varsia syötiin raakana, keitettynä tai kandeerattuina. Niistä myös tehtiin olutta. (Whiteman, s.80)

Isotakiaisen juurirohdos tunnettiin jo antiikin aikana. Lehdet vaikuttanevat antibakteerisesti, siksi niitä on käytetty kääreeksi ihottumiin. (Suomen terveyskasvit) Kasvin nuoret lehdet käyvät pinaatiksi, nuoret versot ja lehtiruodit kuorittuina salaatteihin tai keitettynä parsan tapaan käytettynä, kukkapohjukset keitettynä miniartisokaksi. Juuri (itämailla gobo) kelpaa syötäväksi ennen kukintaa keväällä tai syksyllä kerättynä, raastettuna tai juureksena keitoissa tai padoissa. Juuret käyvät yrttioluen tai -kaljan raaka-aineeksi. Kukkavarresta tulee vahvaa narua. Kuidut käyvät myös paperin valmistukseen. Pikkutakiaisella ei rohtokäyttöä ole, muutoin sitä voi käyttää isotakiaisen tavoin. Myös seittitakiainen (Arctium tomentosum) kelpaa ravinnoksi. (Aaltonen)

Lähteet

Aaltonen - Corander: Luonnonvaraiset hyöty- ja myrkkykasvit. 1997
Erkamo: Vanhin Suomesta tunnettu lääkeopillinen kirjoitus. Duodecim- kirjoituksia lääketieteen ja lääkärintoiminnan ajoilta. 1944.
Harpestraeng, Henrik: Liber herbarum. Kööpenhamina 1936
Harvey: Medieaval gardens. Lontoo, 1981
Krusmyntagården. Lehtinen Visbyläisestä yrttitarhasta Gotlannissa.
Källman - Sepp: Selviydy luonnon ehdoilla. Retkeilijän turvallisuusopas
Lempiäinen: Suomyrttiolutta ja hullukaalirohtoa - keskiajan kasveja kasvijäännetutkijan näkökulmasta. Välähdyksiä keskiajasta. Espoon kaupunginmuseo. 1999
Opsomer-Halleux: the Medieval Garden and Its role In Medicine. Medieval Gardens. Dumberton Oaks Trustees For Harvard University, Washington Dc, 1986
Pietiläinen: Flos Verbasci, Radix Carophyllatae et Herba Chelidonii - lääke- ja mausteyrttejä Pyhäjoen kuninkaankartanossa.
Artikkeli kirjassa Perniö, kuninkaan ja kartanoiden pitäjä. Helsingin yliopiston taideteollisen laitoksen julkaisuja 15.
Simonen: Suomalaiset kasvinnimet
Simonetti: Yrtit ja mausteet. Makujen maailma. Kolibri, 1992
Suomen terveyskasvit. Valitut Palat.
Talbot - Whiteman: Brother Cadfael's Herb Garden. London, 1996

Kuvat:Hannele Maahinen & Satu Hovi
Tekstit: Satu Hovi
Sivuilla esiintyvän materiaalin kopioiminen on ehdottomasti kielletty ilman asianomaisten lupaa.