Suomalainen miehen ja naisen muinaispuku
© Satu Hovi 2002 / 2011 / 2017
Tämän sivun tekstit perustuvat pitämieni muinaispukuluentojen käsiohjelmiin. Sivuilla on tiivis yhteenveto sekä miehen että naisen muinaispuvuista. Jos kaipaat ohjeita pukujen valmistamisesta, lue myös sivuni Making of Female Finn Viking Costume ja A male Viking Finn Costume Replicas. Ensimmäisillä sivuilla käsitellään myös ostokankaiden soveltamista suomalaiseen viikinkiasuun. Viikinki- ja keskiajan käsitöistä kertovassa blogissani löydät lisää tietoa aiheesta sekä alan artikkeleita ja kirjoja. Muinaispuvuista saa lisää tietoa myös kirjoittamastani kirjasta Keskiajan puvut (Art House 2013, laajennettu painos 2017).
Vaatteen olivat arvokkaita
Viikinki- ja keskiajalla sekä renessanssin aikaan vaatteen kaavoitus poikkesi nykyisestä. Vaatteet istuivat ihmisen yllä aivan eri tavalla kuin tämän päivän mallilla leikatut. Saumat ja päärmeet saattoivat olla koristeellisia yksityiskohtia, jotka eivät aina näkyneet edes vaatteen oikealle puolelle. Vaatteiden tekemiseen käytettiin aikaa ja rahaa, ne olivat arvokkaita ja niitä sekä pidettiin että säilytettiin huolella. Siksi vaatteita myös lahjoitettiin testamentissa eteenpäin korujen tapaan. Uusi omistaja muokkasi vaatetta:purki vaatteen saumat ja käänsi haalistuneen kankaan nurin päin, muokkasi vaatetta omaan kokoonsa joko pienetämällä tai leventämällä sitä. Hän käytti leventämisestä yli jääneet palat johonkin muuhun tai suurensi sitä jostakin uudesta kankaasta tehtyjen kiilojen avulla.
Ihmisen ulkonäöstä voitiin päätellä hänen sosiaalinen asemansa ja varallisuutensa. Vaatetus oli se käyntikortti, jonka perusteella muilta saatu luottamus ja kunnioitus määräytyi. Suuri osa omaisuudesta puettiin ylle, se oli paras ja usein ainoa pankki.
Viikinkiaikainen miehen puku Suomessa
Viikinkiajan mies pukeutui Suomessa samaan tapaan tunikaan, viittaan tai takkiin, housuihin sekä säärisiteisiin kuten muutkin Itämeren ympäristön kansat. Suomen viikinkiajalle sijoittuvat arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että täällä on ollut länsinaapureistamme poikkeava vaatteiden koristelu- ja viimeistelytekniikka, joka vaikutti voimakkaasti vaatteiden ulkoasuun.
Koristeena suomalaiset käyttivät pronssispiraaleita, joita miehen muoti suosi jo varhaisella viikinkiajalla ennen naisia. Kankaan päihin kudottujen lautanauhojen ja säärinauhojen päät viimeisteltiin iskunyörein, joihin pujoteltiin pronssispiraalikuvioita. Kuvan viitan esikuvana on ollut Luistarin haudan 348 miehen viitta.
Kuvassa spiraalikoristeita Luistarista, Eurasta. Suomen Kansallismuseon perusnäyttelystä. Muut lienevät tunikan tai viitan kankaan päälle ommeltuja koristeita, vasemmalla keskellä ja alla on miehen lautanauhavyön ristikkokoristelua.
Irrallisia spiraaleista tehtyjä kuvioita ommeltiin tunikoiden päänteiden ja sivuhalkioiden ympärille ja viittojen päälle. Pronssispiraalein koristeltu lautanauhavyö on löydetty useista varsinaissuomalaisista haudoista.
Viikinkiajan loppuun mennessä spiraalikoristelut katosivat miesten hautalöydöistä viittaa lukuunottamatta; naisilla koristelu jatkuu. Tummansininen spiraalikuvioin koristeltu viitta lienee ollut symbolinen ja perinteitä kunnioittava päällikön tunnus vielä 1100-luvulla. Spiraalikuviointi oli tyypillistä myös Baltian kansoille, jotka käyttivät koristeena litistettyjä pronssisuikaleita.
Kansallismuseon perusnäyttelyssä on Luistarista, miehen haudasta 348 löydetyt hopeapunokset, jotka oli ommeltu tunikan kaula-aukkoa kiertämään. Tunika on ollut todennäköisesti silkkiä, ainakin hopeapunokseen oli takertunut silkkistä kuitua. Sinistä viittaa on kiinnittänyt upea solki. Silkki oli hyvin harvinaista tuontitavaraa viikinkiajan Suomessa, kuten pellavakin.
Alusvaatteiden materiaaleina suomalaiset käyttivät nokkosta tai hamppua, joita ei värjätty. Päällimmäisten vaatekerrosten materiaalina oli villa. Se värjättiin kasviväreillä hidasta kylmävärjäystekniikkaa käyttäen. Villakankaita kuvioitiin myös ruuduin ja raidoin. Suomesta on löydetty myös jonkin verran yksinkertaista kirjontaa. Kuvan raidallinen kangas on esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä.
Kuvan viitan esikuvana on Luistarin haudan 348 miehen viitta. Se oli tummansininen ja kudottu raidalliseksi, vaikka oli yksivärinen. Raidat syntyivät, kun kudottiin 4 kuteen raitoina vuorotellen S - ja Z - suuntiin kehrättyjä lankoja.
Tunikaa on voitu käyttää useampaa eri mallia tai kokoa päällekkäin säästä riippuen: väljempi ja tiukempi, ohut ja paksu... Myös hihan pituus on vaihdellut. Housuja arvellaan Suomessa käytetyn kolmea mallia, kuten Skandinaviassakin: pitkät housut, polvipituiset pussihousut ja tiukat jalkaterälliset pitkät sukat. Lisäksi käytössä on ollut säärisiteet, säärinauhat, päähineet (nahkaa, kangasta tai neulakinnasta, huppumallia löydetty Tanskasta), takki (kulkusnappeja on löydetty useasta haudasta), viitta, sadeviitta ja neulakinnaslapaset.
Suomesta on löydetty monesta haudasta vyönheloja, ja heloitetut vyöt luovat viitteitä kanssakäymisestä Itä-Euroopan kansojen kanssa. Kuvan esineet ovat esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä.
Tupsuvöitä löydettiin Euran Luistarin miesten haudoista 800- luvulta. Nämä vyöt olivat hautalöyöjen perusteella muodissa ajalla ennen 1000-lukua. Vyöt oli kudottu lautanauhatekniikalla tuppiloksi. Niiden päät oli punottu iskunauhoiksi, joihin oli pujotettu spiraaliputkia. Iskunauhoista muodostettiin ristikkoa. Kuvan tupsuvyön esikuvana on Euran Luistarin hauta 100.
Viittaa (tai takkia) kiinnittävän soljen sekä vyön soljen malli vaihteli viikinkiajan kuluessa. Viikinkiajan mies käytti Suomessa vain vähän koruja: kierre- tai sorminikaman peittäviä pronssilevysormuksia oli monissa miesten haudoissa, näiden lisäksi on löydetty jonkin verran riipuksia. Miehen tärkeitä tavaroita hautalöytöjen perusteella olivat myös kukkaro ja tulukset. Esimerkkinä pronssinauhoin reunustettu nahkakukkaro löydettiin Eurasta, Luistarin kalmistosta, haudasta 348.
Kankaat ja niiden viimeisteleminen
Kankaat kudottiin pystykangaspuilla ja ne reunustettiin lautanauhanauhoin, jotka sekä kudottiin kankaan loimea luotaessa että kudottiin kankaan lopetusreunoihin käyttäen kankaan yleensä 2-6 loimilangan nippuja nauhan kuteena.
Kankaan reunaksi eli hulpioksi kudottiin vahva, kaksinkerroin kääntyvä putkihulpio. Putkihulpio oli todennäköisesti valmiina noin puoli senttimetriä kapea, kaksinkertainen ja palttinasidoksinen reuna. Sen sidos oli palttinaa, vaikka varsinainen kangas putkihulpioiden välissä olisikin kudottu toimikkaana.
Kankaan aloitus- ja lopetusnauhoissa suomalaiset käyttivät erityistä tiilimuurikuviointia. Se syntyy siten, että nauhalautoihin (reunalautoja lukuunottamatta) pujotettiin loimilanka vain kahteen vastakkaiseen reikään muiden reikien jäädessä tyhjäksi. Langat pujotettiin samoista rei'istä parittaisiin lautoihin, kukin pari vastakkaisilta puolelta lautaa. Tällainen kankaiden viimeistelytapa loi kauniita yksityiskohtia pukuihin. Kuvassa on miehen tunikan helmaan kudottu tiilimuurikuvioinen lautanauha.
Näitä viimeistelyjä käyttäen kudottiin kankaat koko Skandinaviassa ennen viikinkiaikaa kansainvaellusajalla, mutta viikinkiajan koittaessa Skandinaavit omaksuivat uuden muodin ja vaakakangaspuiden käytön, mutta suomalaiset jatkoivat kutomista pystykangaspuilla. Toisin kuin Skandinavian maissa, Suomessa kankaankutomistekniikka säilytti kansainvaellusajan piirteet: kankaat kudottiin yksittäisinä kappaleina pystykangaspuissa.
Ne pääteltiin lautanauhoin. Useita erilaisia kankaiden sidoksia on käytetty, joista yleisimpiä olivat erilaiset toimikassidoksiset villakankaat. Myös ruudullisia ja raidallisia kankaanjäänteitä on löydetty. Yleisin sidos oli laskeva villatoimikas, mutta muun muassa palttinasidosta ja nokkos- sekä hamppukangasta käytettiin.
Vaatteet koristeltiin hyvin ohuesta langasta kudotuilla, monivärisillä ja monimutkaisin kuvioin koristelluilla lautanauhoilla. Ne ommeltiin kankaan viimeistelynauhojen tai putkihulpioiden reunaan. Vaikka kaikki vaatteet tehtiin todennäköisesti itse kotona, näitä koristeellisia nauhoja ostettiin paikallisilta ammattilaisilta. Nauhojen kude oli usein värjäämätöntä kasvikuitua: nokkosta tai hamppua. Kuvan koristenauha on ommeltu tiilimuurikuvioidun kankaan viimeistelynauhan reunaan.
Viikinkinaisen puku Suomessa
Suomen naiset pukeutuivat eri tavalla kuin Skandinaaviset sisarensa. Hautalöytöjen perusteella suomalaisen puvun osat olivat alusmekko, päällysmekko, esiliina, säärisiteet, päähine (naimisissa olevilla naisilla, tytöt käyttivät nauhoja hiuksissaan), neulakintaat ja viitta. Alusmekosta ei ole säilynyt tarpeeksi, jotta tarkkaa mallia voisi päätellä. Koska kankaat kudottiin kotona pystykangaspuilla, se todennäköisesti leikattiin siten, että sekä mekon että hihansuiden helma osuu kankaan päättölautanauhaan. Siten niitä ei enää erikseen tarvinnut päärmätä.
Päällysmekko oli joko peplos-tyyppinen neliö tai kaksi suorakaidetta. Suomalainen nainen puki aina asuunsa esiliinan. Viitta oli suorakaiteen muotoinen. Säärisiteet olivat villaa, pituudeltaan noin kolmimetriset ja leveydeltään noin 10-12 cm. Myös viitta ja säärisiteet viimeisteltiin reunalautalauhoin ja putkihulpioin. Vyötä ja säärisiteitä kiinnittävät sukkanauhat kudottiin lautanauhoja käyttäen, ja niiden molemmat päät oli viimeistelty kauniisti.
Suomesta ei ole löydetty Skandinaavisen mallin mukaisia viikinkipäähineitä. Länsisuomalaisista haudoista on löydetty jäänteitä kaarihuntu- päähineestä. Se edelsi kansanpukujen säppäliä ja muita hiusnauhoja. Kuvassa olevat jäänteet kaarihunnusta ovat esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä.
Kuvassa Kaarinan puvun päähineen piirros Kansallismuseon esihistorian näyttelystä (kuva vuodelta 2011). Kaarihuntu on pään ympäri kiedottu, muotoonkudottu villakangas, jossa on tuohi vuorena. Tuohi on yhdistetty päällyskankaseen pronssipriraalein. Niskassa on lyhyt spiraalein koristeltu iskunauharistikko. Koska kankaita ei ole säilynyt, emme tiedä kaarihunnun lopullista mallia; se ei ehkä ollut lainkaan viereisen piirroksen näköinen. Savosta ja Karjalasta 1300-1400- luvuilta on viitteitä koivuntuohella kovetetusta hunnusta tai jostakin sentapaisesta päähineestä.
Varakkaat koristelivat esiliinansa, viittansa ja kaarihuntunsa runsain pronssispiraalikoristein. Spiraalikoristeisia viuhkoja saattoi näkyä myös sukkanauhojen päissä. Viikinkiajan alussa koristelu oli vaatimattomampaa ja spiraalit oli valmistettu paksummasta pronssi- tai messinkisekoitelangasta.
Rikkaimmilla oli puvussaan olkasoljet pitämässä päällysmekkoa paikallaan, usein suomalaisilla roikkui niistä ketjut. Ketjuista, enevässä määrin viikinkiajan lopua kohden, roikkui tarvekaluja. Kuvassa Euran Luistarin haudan 56 yläosa Suomen Kansallismuseon perusnäyttelyssä. Solkimalli viikinkiajan Suomessa oli aina pronssia ja malliltaan pyöreä. Sen koristelu vaihteli, ja viikinkiajan jälkeen solkimalli alkoi vaihdella hopeisesta hevosenkenkäsoljesta Länsi-Suomessa pronssiseen ovaalinmuotoiseen solkeen Savossa ja Karjalassa. Myös spiraalikoristelu muuntui muotien mukana.
Köyhä nainen kiinnitti vaippahameensa toiselta tai molemmilta olalta, puisilla tai luisilla pukuneuloilla tai olalta kiinni ommellen. Näin saattoi pukeutua myös varakkaampi nainen arkena, jolloin kalliit korut saattoivat hukkua tai mennä rikki talon töitä tehdessä.
Lähteet
Elsner, Hildegard: Wikinger Museum Haithabu: Schaufenster einer frühen Stadt. Wachholtz Verlag 1992
Hägg, Inga: Die Textilfunde aus dem Hafen von Haithabu. Berichte über die ausgrabungen in Haithabu, vol. 20. Neumünster, 1985
Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Euran puku ja muut muinaisvaatteet. Vammala, 2001
Perniön puvun työohjeet. Perniön Maa- ja kotitalousnaiset 1998
Pylkkänen, Riitta: Renessanssin puku Suomessa 1550-1620
Riikonen, Jaana: Naisenhauta Kaarinan kirkkomäessä. Karhunhammas 12. 1990
Sarkki, Seija: Suomen ristiretkiaikaiset nauhat. HYAL moniste. Helsingin yliopisto, 1979
Tomanterä, Leena: Maskun puvun työohjeet. Ken kantaa Kalevalaa: 1835 Kalevala 1985 : Museoviraston ja Kalevala Koru Oy:n näyttely.
