Muinaispuvut

Muinaispuvuiksi kutsutaan tietyn tyyppisiä naisten asuja ja miesten asun tiettyjä yksityiskohtia, joita käytettiin Suomessa rautakaudella ja ristiretkiaikana sekä idässä ja maaseudulla keskiajalla. Muinaispuvut valmistettiin itse kotona pystykangaspuissa. Niillä kutominen on myöhempiin ja moderneihin vaakatasopuihin verrattuna paljon hitaampaa, mutta pystykangaspuihin tarvittava materiaali haettiin metsästä ja koottiin nopeasti. Puut nojasivat tuvan tai aitan seinään, veivät siinä vain vähän tilaa ja olivat valmiina käyttöön milloin tahansa.

Pystykangaspuissa kudottuihin vaatekappaleisiin kuului tiettyjä, muinaispuvuille tyypillisiä yksityiskohtia, joilla on muuten yksinkertaisissa asuissa ulkonäön kannalta olennainen merkitys:

. kankaat käytettiin usein kokonaisina, eli vaippa eli viitta ja vaippahame eli päällyshame olivat joko suorakaiteen muotoisia tai neliöitä
. jos kankaat leikattiin vaatteiksi, niistä käytettiin lähes kaikki. Leikkaus suunniteltiin siten, että limityskuosinen lautanauha eli kankaan aloitus tai lopetusreuna tuli AINA vaatteen helmaan ja hihansuihin
. vaippaa ja vaippahametta ei leikelty, joten ne voivat tarvittaessa vaihtaa keskenään paikkaa
. kankaiden pitkissä sivuissa oli ns. putkihulpiot, eli kaksinkertainen, vahvistettu hulpioreuna
. kappaleiden aloitus ja lopetusreuna oli kudottu suomalaisille tyypilliseen limityskuosiseen lautanauhaan. Siinä käytettiin kuteena kankaan loimilankoja nippuina.
. koristeena käytettiin ainakin rautakaudella ja ristiretkiaikana hyvin ohuista langoista kudottuja lautanauhoja ja spiraaliputkien pätkistä leikatuista paloista pujoteltuja koristeita. Spiraaliputkien koko ja koristelutapa vaihtelivat vuosisatojen aikana.
. Metallisia koruja käyttivät varakkaat. Ajan alussa pronssi- tai messinkikorut olivat raskaat, noi 1100 korut kevenevät ja vaihtuvat hopeisiksi. Köyhemmät kiinnittivät vaippahameensa luisin tai puisin neuloin tai olalta ommellen.

Viikinkiaikainen miehen puku Suomessa


Viikinkimiehen vaatemallivalikoima. Kuva kirjasta: Elsner, Hildegard: Wikinger Museum Haithabu: Schaufenster einer fruhen Stadt, s. 46 Wachholtz Verlag.

Viikinkiajan mies pukeutui Suomessa samaan tapaan tunikaan, viittaan tai takkiin, housuihin sekä säärisiteisiin kuten muutkin Itämeren ympäristön kansat. Suomen viikinkiajalle sijoittuvat arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että täällä on ollut länsinaapureistamme poikkeava vaatteiden koristelu- ja viimeistelytekniikka, joka vaikutti voimakkaasti vaatteiden ulkoasuun.

Koristeena suomalaiset käyttivät pronssispiraaleita, joita miehen muoti suosi jo varhaisella viikinkiajalla ennen naisia. Kankaan päihin kudottujen lautanauhojen ja säärinauhojen päät viimeisteltiin iskunyörein, joihin pujoteltiin pronssispiraalikuvioita.

Vasemmalla kuvassa spiraalikoristeita Luistarista, Eurasta. Suomen Kansallismuseon perusnäyttely, Helsinki. Muut lienevät tunikan tai viitan kankaan päälle ommeltuja koristeita, vasemmalla keskellä ja alla on miehen lautanauhavyön ristikkokoristelua. Irrallisia spiraaleista tehtyjä kuvioita ommeltiin tunikoiden päänteiden ja sivuhalkioiden ympärille ja viittojen päälle. Pronssispiraalein koristeltu lautanauhavyö on löydetty useista varsinaissuomalaisista haudoista.

Viikinkiajan loppuun mennessä spiraalikoristelut katoavat miesten hautalöydöistä viittaa lukuunottamatta; naisilla koristelu jatkuu. Tummansininen spiraalikuvioin koristeltu viitta lienee ollut symbolinen ja perinteitä kunnioittava päällikön tunnus vielä 1100-luvulla. Spiraalikuviointi oli tyypillistä myös Baltian kansoille, jotka käyttivät koristeena litistettyjä pronssisuikaleita.

Kansallismuseon perusnäyttelyssä on Luistarista, miehen haudasta 348 löydetyt hopeapunokset, jotka oli ommeltu tunikan kaula-aukkoa kiertämään. Tunika on ollut silkkiä. Sinistä viittaa on kiinnittänyt upea solki. Silkki oli hyvin harvinaista tuontitavaraa viikinkiajan Suomessa, kuten pellavakin.

Alusvaatteiden materiaaleina suomalaiset käyttivät nokkosta tai hamppua, joita ei värjätty. Päällimmäisten vaatekerrosten materiaalina oli villa. Se värjättiin kasviväreillä hidasta kylmävärjäystekniikkaa käyttäen. Villakankaita kuvioitiin myös ruuduin ja raidoin. Suomesta on löydetty myös jonkin verran yksinkertaista kirjontaa.

Kuvan viitan esikuvana on Luistarin haudan 348 miehen viitta. Se oli tummansininen ja kudottu raidalliseksi, vaikka oli yksivärinen. Raidat syntyivät, kun kudottiin 4 kuteen raitoina vuorotellen S - ja Z - suuntiin kehrättyjä lankoja.

Tunikaa on voitu käyttää useampaa eri mallia tai kokoa päällekkäin säästä riippuen: väljempi ja tiukempi, ohut ja paksu... Myös hihan pituus on vaihdellut. Housuja arvellaan Suomessa käytetyn kolmea mallia, kuten Skandinaviassakin: pitkät housut, polvipituiset pussihousut ja tiukat jalkaterälliset pitkät sukat. Lisäksi käytössä on ollut säärisiteet, säärinauhat, päähineet (nahkaa, kangasta tai neulakinnasta, huppumallia löydetty Tanskasta), takki (kulkusnappeja on löydetty useasta haudasta), viitta, sadeviitta ja neulakinnaslapaset.

Suomesta on löydetty monesta haudasta vyönheloja, ja heloitetut vyöt luovat viitteitä kanssakäymisestä Itä-Euroopan kansojen kanssa.

Tupsuvöitä löydettiin Euran Luistarin miesten haudoista 800- luvulta. Nämä vyöt olivat hautalöyöjen perusteella muodissa ajalla ennen 1000-lukua. Vyöt oli kudottu lautanauhatekniikalla tuppiloksi. Niiden päät oli punottu iskunauhoiksi, joihin oli pujotettu spiraaliputkia. Iskunauhoista muodostettiin ristikkoa. Kuvan tupsuvyön esikuvana on Euran Luistarin hauta 100.

Viittaa (tai takkia) kiinnittävän soljen sekä vyön soljen malli vaihteli viikinkiajan kuluessa. Viikinkiajan mies käytti Suomessa vain vähän koruja: kierre- tai sorminikaman peittäviä pronssilevysormuksia oli monissa miesten haudoissa, näiden lisäksi on löydetty jonkin verran riipuksia. Miehen tärkeitä tavaroita hautalöytöjen perusteella olivat myös kukkaro ja tulukset. Esimerkkinä pronssinauhoin reunustettu nahkakukkaro löydettiin Eurasta, Luistarin kalmistosta, haudasta 348.

Kankaat ja niiden viimeisteleminen

Kuvassa vas. lautanauhoja oikealla kudottu putkihulpio

Kankaat kudottiin pystykangaspuilla ja ne reunustettiin lautanauhanauhoin, jotka sekä kudottiin kankaan loimea luotaessa että kudottiin kankaan lopetusreunoihin käyttäen kankaan yleensä 2-6 loimilangan nippuja nauhan kuteena.

Kankaan reunaksi eli hulpioksi kudottiin vahva, kaksinkerroin kääntyvä putkihulpio. Putkihulpio oli todennäköisesti valmiina noin puoli senttimetriä kapea, kaksinkertainen ja palttinasidoksinen reuna. Sen sidos oli palttinaa, vaikka varsinainen kangas putkihulpioiden välissä olisikin kudottu toimikkaana.

Kankaan aloitus- ja lopetusnauhoissa suomalaiset käyttivät erityistä tiilimuurikuviointia. Se syntyy siten, että nauhalautoihin (reunalautoja lukuunottamatta) pujotettiin loimilanka vain kahteen vastakkaiseen reikään muiden reikien jäädessä tyhjäksi. Langat pujotettiin samoista rei'istä parittaisiin lautoihin, kukin pari vastakkaisilta puolelta lautaa. Tällainen kankaiden viimeistelytapa loi kauniita yksityiskohtia pukuihin. Kuvassa on miehen tunikan helmaan kudottu tiilimuurikuvioinen lautanauha.

Näitä viimeistelyjä käyttäen kudottiin kankaat koko Skandinaviassa ennen viikinkiaikaa kansainvaellusajalla, mutta viikinkiajan koittaessa Skandinaavit omaksuivat uuden muodin ja vaakakangaspuiden käytön, mutta suomalaiset jatkoivat kutomista pystykangaspuilla. Toisin kuin Skandinavian maissa, Suomessa kankaankutomistekniikka säilytti kansainvaellusajan piirteet: kankaat kudottiin yksittäisinä kappaleina pystykangaspuissa. Ne pääteltiin lautanauhoin. Useita erilaisia kankaiden sidoksia on käytetty, joista yleisimpiä olivat erilaiset toimikassidoksiset villakankaat. Myös ruudullisia ja raidallisia kankaanjäänteitä on löydetty. Yleisin sidos oli laskeva villatoimikas, mutta muun muassa palttinasidosta ja nokkos- sekä hamppukangasta käytettiin.

Vaatteet koristeltiin hyvin ohuesta langasta kudotuilla, monivärisillä ja monimutkaisin kuvioin koristelluilla lautanauhoilla. Ne ommeltiin kankaan viimeistelynauhojen tai putkihulpioiden reunaan. Vaikka kaikki vaatteet tehtiin todennäköisesti itse kotona, näitä koristeellisia nauhoja ostettiin paikallisilta ammattilaisilta. Nauhojen kude oli usein värjäämätöntä kasvikuitua: nokkosta tai hamppua. Kuvan koristenauha on ommeltu tiilimuurikuvioidun kankaan viimeistelynauhan reunaan.



Viikinkinaisen puku Suomessa

Suomen naiset pukeutuivat eri tavalla kuin Skandinaaviset sisarensa. Hautalöytöjen perusteella suomalaisen puvun osat olivat alusmekko, päällysmekko, esiliina, säärisiteet, päähine (naimisissa olevilla naisilla, tytöt käyttivät nauhoja hiuksissaan), neulakintaat ja viitta. Alusmekosta ei ole säilynyt tarpeeksi, jotta tarkkaa mallia voisi päätellä. Koska kankaat kudottiin kotona pystykangaspuilla, se todennäköisesti leikattiin siten, että sekä mekon että hihansuiden helma osuu kankaan päättölautanauhaan. Siten niitä ei enää erikseen tarvinnut päärmätä.

Päällysmekko oli joko peplos-tyyppinen neliö tai kaksi suorakaidetta. Suomalainen nainen puki aina asuunsa esiliinan. Viitta oli suorakaiteen muotoinen. Säärisiteet olivat villaa, pituudeltaan noin kolmimetriset ja leveydeltään noin 10-12 cm. Myös viitta ja säärisiteet viimeisteltiin reunalautalauhoin ja putkihulpioin. Vyötä ja säärisiteitä kiinnittävät sukkanauhat kudottiin lautanauhoja käyttäen, ja niiden molemmat päät oli viimeistelty kauniisti.

Suomesta ei ole löydetty Skandinaavisen mallin mukaisia viikinkipäähineitä. Länsisuomalaisista haudoista on löydetty jäänteitä kaarihuntu- päähineestä. Se edelsi kansanpukujen säppäliä ja muita hiusnauhoja. Kuvassa Kaarinan puvun päähine tekijänsä Sari Raition päässä. (Osa kuvasta s. 70 kirjassa Lehtosalo-Hilander: Euran puku ja muut muinaisvaatteet.) Kaarihuntu on pään ympäri kiedottu kapea villakangas, jossa on tuohi vuorena. Tuohi on yhdistetty päällyskankaseen pronssipriraalein. Niskassa on lyhyt spiraalein koristeltu iskunauharistikko. Savosta ja Karjalasta keskiajalta on viitteitä koivuntuohella kovetetusta hunnusta tai jostakin sentapaisesta päähineestä.

Rikkaat koristelivat esiliinansa, viittansa ja kaarihuntunsa runsain pronssispiraalikoristein. Spiraalikoristeisia viuhkoja saattoi näkyä myös sukkanauhojen päissä. Viikinkiajan alussa koristelu oli vaatimattomampaa ja spiraalit oli valmistettu paksummasta pronssi- tai messinkisekoitelangasta.

Rikkaimmilla oli puvussaan olkasoljet pitämässä päällysmekkoa paikallaan, usein suomalaisilla roikkui niistä ketjut. Ketjuista, enevässä määrin viikinkiajan lopua kohden, roikkui tarvekaluja. Kuvassa Euran Luistarin haudan 56 yläosa Suomen Kansallismuseon perusnäyttelyssä. Solkimalli viikinkiajan Suomessa oli aina pronssia ja malliltaan pyöreä. Sen koristelu vaihteli, ja viikinkiajan jälkeen solkimalli alkoi vaihdella hopeisesta hevosenkenkäsoljesta Länsi-Suomessa pronssiseen ovaalinmuotoiseen solkeen Savossa ja Karjalassa. Myös spiraalikoristelu muuntui muotien mukana.

Köyhä nainen kiinnitti pukunsa toiselta olalta, tai molemmilta, puisilla tai luisilla pukuneuloilla tai sitten olalta kiinni ommellen.

Naisten päähineet viikinkiajan suomessa

Suomen hautalöydöistä on löydetty viitteitä naisten päähineistä. Joissakin haudoissa pään paikalla on jäänteitä tekstiileistä, joissakin jalkapuolelta löytyy samantyyppisiä jäänteitä, jotka on myös tulkittu päähineiksi. Suomalaiset tekstiiliarkeologit tuntuvat olevan kaikki yksimielisiä siitä (mm. Riikonen), että naimisissa oleella naisella tuo päähine oli puettu päähän, kun hänet haudattiin ja neidon päähine otettiin mukaan tuonpuoleiseen pakkaamalla se haudan jalkopäähän.

Länsi-suomalaisissa viikinkiajan haudoissa on jälkiä päähineistä. Näiden jälkien perusteella arkeologit (mm. Lehtosalo-Hilander ja Riikonen) ovat tulkinneet länsisuomalaisella kulttuurialueella viikinkiaikana olleen yhtenäisen päähinemuodin, jolle on yleisesti hyväksytty nimitys kaarihuntu. Tällainen kaarihuntu kuuluu virallisesti Maskun ja Kaarinan muinaispukuihin. Näiden pukujen entisöinti on tehty ammattitaidolla. Näiden pukujen entisöinnissä esikuvina olleissa haudoissa oli tarpeeksi jäänteitä, että päähine päätettiin valmistaa. Euran Luistarin kalmiston haudoissa ei 1980-luvulla löydetty yhtä selviä päähineen jäänteitä, joten Euran puku on virallisesti ilman päähinettä, vaikka puvun kantajalla aikoinaan on jonkinlainen päähine ollut (Lehtosalo-Hilander). Nykyään tekstiiliarkeologipiireissä siis ajatellaan, että useimmilla, jollei kaikilla, länsisuomalaisilla viikinkiajan naisilla olisi ollut malliltaan samanlainen kaarihuntu-päähine. Lehtosalo-Hilander arvelee, että se vähäinen asukasmäärä, joka muualla Suomessa on tuolloin ollut, olisi pukeutunut länsisuomalaisen muodin mukaan ja luonut oman muotinsa vasta 1100-luvun jälkeen.

Tässä kuvassa on kaarihunnun jäännökset Maskun Humikkalasta Helsingin Kansallismuseon perusnäyttelyssä.

Kaarihuntu on kudottu murto-tai kärkitoimikkaana. Se puetaan päähän poikittain kutomissuuntaan nähden siten, että valmiissa päähineessä loimen suunta kiertää päätä. Loimen pitkiin sivuihin, siis päähineen ylä- ja alareunaan, kudotaan viikinkiajan suomalaiseen tapaan putkihulpiot.



Kudottavaa kangasta muotoillaan kangaspuissa siten, että jo kudottua aluetta aletaan venyttämään kankaipuiden sivuun solmittavien nauhojen avulla. Tarkoituksena on saada kankaan loimi vähitellen levenemään, kunnes, se on leveimmillään työ puolessa välissä. Tämä kohta tulee otsalle. Kun työtä jatketaan, aloitetaan jälleen kaventaminen, jolloin näitä loimesta kangaspuihin kulkevia nauhoja aletaan löystää vähitellen. Viikinkiaikaisissa loimipainokangaspuissa ei käytetä pirtaa loimen pitämiseksi tasaleveänä eikä pingotinta kudetta kiristämään, joten apulankojen kireyttä ohjaillen on kuteen tiukkuutta helppo (teoriassa) säädellä. Tekniikkaa voi soveltaa nykyaikaisiin kangaspuihin siten, että jättää pirran tästä työstä pois, ja kiristää kuteen viikinkien tapaan kudontamiekalla. Kaarihuntua voi kutoa vaikka pienissä lasten pöytäpuissa.

Tämän vuoksi en voi tehdä kunnollista mallikappaletta edes ostokankaasta muotoon leikaten (ja niinhän viikiakiajan naiset eivät näitä päähineitään valmistaneet, vaan jokainen päähine kudottiin aina erillisenä). Muista naisen muinaispuvun osista on laadittu tarkat kudonta- ja ompeluohjeet, mutta päähineestä on tietääkseni vain yksi piirros ja mittoja (Leena Tomanterän tekemät, Ken kantaa Kalevalaa).

Sekä alku- että loppupäähän jäävät loimilangat käytetään nippuina kankaaseen kiinni kudottavan lautanauhan kuteena. Samalla päähine yhdistyy ympyräksi, kun nauhan kuteena käytettäviin lankanippuihin otetaan lankoja loimen kummastakin päästä. Lankaniput punotaan iskunyöreiksi ennen nauhan kutomista. Nyörit kudotaan lautanauhaan vain yhteen suuntaan, ja sitten niitä punotaan edelleen ristikoksi, jonka päättää toinen samanlainenm lautanauha. Alla olevassa kuvassa nämä kaksi lautanauhaa näkyvät vaaleampina raitoina. Iskunyörit jatkavat ulos toisestakin lautanauhasta, mutta nykytutkimuksen mukaan (2011) eivät kovin pitkälle alas niskaan. Nyörit saatetaan vielä kiinnittää toisiinsa koristeellisesti. päähine vuorataan tuohella, joka kiinnitetään kiinni kankaaseen reunoihin ja lakea kiertämään pronssikierukoiden avulla.

Neulakinnas, pyöreä aloitus

Erilaisia neulakintaita

Tällä sivulla olevilla videoilla esittelen neulakinnastekniikkaa, joka aloitetaan pyöreänä, eli neulakinnasta ruotsalaisittain. Pyöreä aloitus sopii mainiosti pipoon, sukkaan ja lapaseen. Pyöreää aloitusta voi käyttää myös tasapäiseen työhön, kunhan ensimmäisen piston jälkeen sulkee alkulenkin vetämällä alkunarusta.

Pyöreä aloitus oikeakätisille, osat 1-3


Pyöreä aloitus vasenkätisille, osat 1-2


Voit lukea lisää muinaispuvuista ja niiden valmistamisesta kirjastani Keskiajan puvut (Art House 2013)

Kuvat:Hannele Maahinen & Satu Hovi
Tekstit: Satu Hovi
Sivuilla esiintyvän materiaalin kopioiminen on ehdottomasti kielletty ilman asianomaisten lupaa.